Kun auttaja uskoo tietävänsä yhden oikean tavan, kannattaa pysähtyä

Olen tehnyt mielenterveystyötä viisitoista vuotta.

Tänä aikana olen opiskellut psykiatriaa, kognitiivista työskentelyä, dialektista käyttäytymisterapiaa, hengitystä, kehotietoisuutta, meditaatiota ja vakauttamista. Olen kohdannut satoja ihmisiä, kuunnellut heidän tarinoitaan ja saanut kulkea hetken heidän rinnallaan.

Mitä enemmän olen oppinut, sitä vähemmän uskon yhteen oikeaan tapaan auttaa.

Ehkä juuri se on ollut tämän matkan tärkein oppi.

Elämme pikaratkaisujen aikakautta. Nykyään mielenterveyteen löytyy lähes loputtomasti erilaisia menetelmiä.

Yksi puhuu hermoston säätelystä.

Toinen traumojen purkamisesta.

Kolmas hengityksestä.

Neljäs mindfulnessista.

Viides kognitiivisesta työskentelystä.

Joku lupaa muutoksen kuudessa viikossa.

Toinen kertoo, että kaikki johtuu lapsuudesta.

Kolmas sanoo, että kaikki ratkeaa muuttamalla uskomuksia.

Neljäs vakuuttaa, että keho tietää kaiken.

Välillä tuntuu kuin jokainen olisi löytänyt sen yhden puuttuvan palasen, joka ratkaisee ihmisen pahoinvoinnin.

En itse enää usko siihen. En usko siihen siksi, että ihminen on paljon monimutkaisempi. Jokainen ihminen on erilainen. Jos kaksi ihmistä on kokenut samanlaisen trauman, heidän kehonsa, mielensä ja elämäntilanteensa voivat silti olla täysin erilaisia. Toinen hyötyy keskustelusta. Toinen tarvitsee ensin kehon rauhoittumista. Kolmas alkaa voida paremmin vasta, kun elämässä on riittävästi unta, ravintoa, turvallisia ihmissuhteita ja vähemmän kuormitusta. Neljäs ei tarvitse lainkaan pitkää menneisyyden käsittelyä.

Ei ole olemassa yhtä kaavaa.

Siksi ajattelen, että auttamistyössä pitäisi olla enemmän uteliaisuutta kuin varmuutta.

Olen itsekin muuttanut mieltäni

Uskon, että jokaisen ammattilaisen pitäisi pystyä tarkastelemaan myös omia uskomuksiaan.

Minä olen joutunut tekemään sitä monta kertaa. Jossain vaiheessa ajattelin, että menneisyyden käsitteleminen on välttämätöntä lähes jokaiselle. Nykyään en ajattele niin. Moni ihminen hyötyy siitä paljon. Mutta kaikki eivät. Kaikkien ei tarvitse avata vanhoja haavoja voidakseen rakentaa hyvän elämän tähän päivään.

Toisessa vaiheessa ajattelin, että jokaisen pitäisi ymmärtää hermostoaan syvällisesti. Sekään ei enää tunnu minusta koko totuudelta. Hermoston toiminnan ymmärtäminen voi olla valtavan vapauttavaa. Se voi auttaa vähentämään häpeää, lisäämään itsemyötätuntoa ja ymmärtämään omaa käyttäytymistä. Mutta kaikki ihmiset eivät tarvitse neurofysiologisia selityksiä voidakseen paremmin.

Jollekin tärkeintä on oppia toimimaan toisin. Toiselle tärkeintä on tulla kuulluksi. Kolmannelle merkityksellisintä on löytää turvallinen ihmissuhde. Neljännelle auttaa liikunta. Viidennelle hengitys. Kuudennelle lääkitys. Seitsemännelle näiden yhdistelmä.

Kehoa ja mieltä ei voi erottaa toisistaan

Yhdestä asiasta olen kuitenkin vuosi vuodelta vakuuttuneempi. Kehoa ja mieltä ei voi erottaa toisistaan. Ajatukset vaikuttavat kehoon. 

Keho vaikuttaa ajatuksiin. Tunteet näkyvät hermostossa. Hermosto vaikuttaa siihen, mitä pystymme ajattelemaan. Uni vaikuttaa tunteisiin. Ravinto vaikuttaa vireystilaan. Liike vaikuttaa mieleen. Turvallinen ihmissuhde vaikuttaa koko elimistöön.

Juuri siksi en usko siihen, että mikään yksittäinen menetelmä voisi selittää tai ratkaista kaikkea. Ammattilaisen tärkein taito ei ehkä ole tietäminen. Mielestäni vastuullisen auttamistyön tärkeimpiä taitoja on omien rajojen tunnistaminen.

On uskallettava sanoa:

"Tämä ei kuulu minun osaamiseeni."

"Tarvitset ehkä toisenlaista apua kuin mitä minä voin tarjota."

Se ei tee auttajasta huonompaa.

Päinvastoin.

Se tekee työskentelystä turvallisempaa.

Olen myös huolissani siitä, että mielenterveyttä markkinoidaan joskus liian yksinkertaisena.

Luvataan nopeita muutoksia.

Luvataan pysyviä tuloksia.

Luvataan ratkaisuja, jotka kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta.

Todellisuus on usein paljon monimuotoisempi.

Jos ihminen on elänyt samojen selviytymiskeinojen varassa vuosikymmeniä tai kantaa mukanaan vaikeita traumakokemuksia, muutos voi tapahtua.

Mutta harvoin se tapahtuu nopeasti. Usein se rakentuu pienistä turvallisista kokemuksista, joita kertyy vähitellen. Hyvä auttaja ei rakenna riippuvuutta vaan toimijuutta. Ehkä kaikkein tärkein kysymys ei ole se, mitä menetelmää käytämme. Tärkeämpää on se, auttaako työskentely ihmistä ymmärtämään itseään hieman paremmin. Lisääkö se hänen mahdollisuuksiaan tehdä omia valintojaan? Vahvistaako se hänen toimijuuttaan? Auttaako se häntä rakentamaan elämää, joka tuntuu hänen omaltaan?

Jos vastaus on kyllä, olemme todennäköisesti oikealla tiellä.

Lopuksi

En usko yhteen oikeaan menetelmään.

Uskon osaamiseen.

Uskon tutkimustietoon.

Uskon kokemuksen tuomaan viisauteen.

Uskon siihen, että hyvä auttaja pysyy uteliaana eikä lakkaa oppimasta.

Ja ennen kaikkea uskon siihen, että jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdatuksi yksilönä – ei menetelmän edustajana.

Ehkä juuri siinä on vastuullisen mielenterveystyön ydin.

Ei siinä, että löydämme yhden oikean vastauksen.

Vaan siinä, että uskallamme etsiä yhdessä juuri sille ihmiselle sopivaa tapaa voida paremmin.